Jostakin luin, että sormiruokailu on laiskan äidin valinta (En muista, mutta varmaankin Omin sormin suuhun tai Minä syön itse -kirjasta)! Siksipä se sopii minulle! Meilläkin kokeiltiin aluksi soseita, mutta tuntui, että kaikki aika menee soseiden tekemiseen. Ja kun sose oli vihdoin jäähtynyt syömäkelpoiseksi, oli pikkupöllö jo uupunut ja nälissään. Enkä itse ehtinyt syödä oikein missään välissä. Sormiruokailleissa koko perhe syö samaa ruokaa samaan aikaan, eikä toisen syöttämiseen mene aikaa.
Upeinta on, miten päivä ja ateria kerrallaan pikkupöllö on oppinut uusia taitoja ja makuja. Aluksi jokaisen aterian jälkeen piti houkutella pikkupöllöä avaamaan suunsa, että näkisi, onko sinne jäänyt vaikkapa tomaatinkuoria kitalakeen. Yhtenä päivänä huomaa, että pikkupöllö osaa itse imeä tomaatista sisälmyksen ja laittaa kuoret pöydälle (tai lattiallle). Puuroa syödään ensin kahdella nyrkillä, välillä lautasta nuollen, välillä valmiiksi täytetyllä lusikalla ja sitten lusikan ja nyrkin yhdistelmällä. Sitten hän alkaa osoittelemaan kädessäsi olevaa haarukkaa ja kun annat hänelle oman haarukan, alkaa hän määrätietoisesti metsästää makaroniputkiloa haarukkaan. Yhtenä päivänä metsästys onnistuu ja kummatkin ovat iloisia, kun haarukka makarooneineen päätyy suuhun. Ja eräänä päivänä mustikkapuurosession jälkeen lattialta löytyy vain yksi mustikka.
Siksi sormiruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti